Tutkintotuomari: "Olette kirjoittanut näin: 'Jos tapat hänet ja otat hänen rahansa pyhittääksesi tiesi niiden avulla palvelemaan koko ihmiskuntaa ja yhteistä menestystä, mitä arvelet, eikö yhtä mitättömän pientä rikosta silloin korvaa hyvien tekojen lukematon paljous? Yhdestä elämästä - tuhat elämää, jotka pelastuvat mätänemästä ja tuhoutumasta. Yhtä ainoata kuolemaa korvaamassa sata elämää - eihän se ole mikään vaikea laskutehtävä! Niin, ja mitä merkitsee maailmanpuntarissa tuon keuhkotautisen, tuhman, ilkeän eukon elämä? Ei sen enempää kuin täin tai torakan elämä, eikä niinkään paljon, sillä eukko on suorastaan vahingollinen. Hän jäytää toisten elämää, hän on ilkeä; äskettäin hän ilkeyttään puraisi naapurinrouvaa sormeen, niin että se oli vähältä joutua leikattavaksi.' Sellainen oli lausumanne."
"Tuntuuko teistä, että ideologianne ajoi teidät tekemään päätöksen, jonka nyt toivoisitte jättäneenne tekemättä?"
Raskolnikov: "Niin, muistattehan toki, mitä ideologia on. Se on käsitteellinen kehys sille, miten ihmiset suhtautuvat todellisuuteen. jokaisella on sellainen. On pakko olla. Voidakseen elää ihminen tarvitsee ideologian. Kyse on siitä, onko se virheetön vai ei. Yritän tällä sanoa, että kyllä, löysin virheen. En tiedä, miten merkittävä se virhe on, mutta tämä seikka on kyllä järkyttänyt minua suuresti."
Tutkintotuomari: "Löysitte virheen?"
Raskolnikov: "Löysin virheen mallista, jota pidin sinä ratkaisevan tärkeänä toimintamallina, joka määrittää, miten maailma niin sanotusti toimii."
Tutkintotuomari: "Toisin sanoen huomasitte, että maailmankatsomuksenne, ideologianne, ei ollut oikea. Se ei toiminut."
Raskolnikov: "Täsmälleen. Juuri siitä syystä olin järkyttynyt, koska olin koko elämäni ajan ollut vahvasti vakuuttunut todisteista, joiden mukaan se toimi poikkeuksellisen hyvin."
Raskolnikov siis sanoi, ettei hänen ideologiansa toiminutkaan niin kuin hän oli koko ikänsä uskonut.
Tilanne oli vähän niin kuin keisarin uudet vaatteet H. C. Andersenin sadussa, mutta nyt oli pienen lapsen sijasta Rodion Romanovitš Raskolnikovin (ven. Родион Романович Раскольников) vuoro sanoa, että keisarilla ei ollutkaan vaatteita.
Raskolnikovin jälkeen muutamat muutkin ovat joutuneet tunnustamaan, että heidän uskonsa on horjunut pahemman kerran.
Raskolnikov seisoi siis samanlaisella pohjalla kuin routamaalle häthätää rakennettu talo.
Raskolnikov: "Malta, minä esitän sinulle vielä toisen kysmyksen. Kuulehan!"
Tutkintotuomari: " Ei, malta sinä; minä esitän sinun vastattavaksesi kysymyksen. Kuulehan!
- Anna Kuulua!
- Sinä tässä pidät suurenmoisia puheita, mtta sano minulle, tapoitko sinä eukon vai etkö?
- Enpä tietenkään! Puhun vai siitä, mikä olisi oikeus ja kohtuus... Eihän siinä ole kysymys minusta...
- Jos et itse kyennyt siihen ryhtymään, niin minun mielestäni ei voi puhua oikeudesta ja kohtuudesta!
Raskolnikov oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Hänen kuulemansa nuorekas keskustelu ja siinä lausutut ajatukset tosin olivat mitä tavallisimpia, usein kuultuja, joskin ehkä toisissa muodoissa ja toisia aiheita koskevina. Mutta miksi hänen piti kuulla tuo keskustelu ja nuo ajatukset juuri nyt, kun hänen omassa päässään oli vastikään syntynyt... ihan samanlaisia ajatuksia? Ja miksi piti hänen juuri nyt, kerrottuaan eukosta ajatuksen idun, heti joutua kuulemaan keskustelua eukosta?... Tämä yhteensattuma tuntui hänestä kummalliselta. Tuo keskustelu vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti asian edelleen kehittyessä, ikään kuin siinä todella olisi ollut jonkinlainen ennaltamääräys, jonkinlainen viittaus...
-----------------------------------------------------------------------------
Tultuaan Heinätorilta kotiin hän heittäytyi sohvaan ja istui liikahtamatta kokonaisen tunnin. Sillä välin pimeni; kynttilää hänellä ei ollut, eikä hänen mieleensä johtunutkaan, että pitäisi sytyttää valoa. Hän ei voinut myöhemmin milloinkaan muistaa, oliko ajatellut mitään noina hetkinä. Lopulta hän alkoi jälleen tuntea äskeistä kuumetta ja puistatusta ja havaitsi suureksi mielihyväkseen, että sohvassa voi maata. Hän vaipui kohta lyijynraskaaseen uneen, joka tuntui painajaisena häntä syleilevän.
Hän nukkui tavattoman kauan ja uni näkemättä. Nastasja, joka seuraavana aamuna kymmenen tienoissa astui huoneeseen, sai hänet vaivoin tyrkityksi hereille. Nastasja toi teetä ja leipää. Tee oli taaskin käytetyistä lehdistä ja hänen omassa teekannussaan.
- Nukkuu vielä! huudahti hän moittien. - Ja nukkuu aina! Raskolnikov kohottautui vaivalloisesti. Hänen päätään pakotti; hän aikoi nousta jaloilleen, katsoi ympärilleen ja vaipui jälleen sohvaan.
- Jälleen nukkumaan! huudahti Nastasja. - Oletko kipeä, vai mitä?
Hän ei vastannut.
- Tahdotko teetä?
- Myöhemmin, virkkoi Raskolnikov ponnistellen, sulki jälleen silmänsä ja kääntyi seinään päin.
Nastasja seisoi hetken hänen vieressään.
- Saattaa hyvinkin olla kipeä, virkkoi hän, käännähti ja lähti pois.
Raskolnikovin teki mieli mennä pois jonnekin, kadota kokonaan täältä, ja hänelle olisi ollut mieleen vaikkapa synkkä, autio paikkakin, kunhan vain saisi olla yksin ajatuksineen, ja kunhan ei kukaan tietäisi, missä hän on. Tai ainakin hän olisi tahtonut olla kotonaan rauhassa, maata sohvalla päivän, yön, vielä päivän. Joinakin silmänräpäyksinä hän näki unelmissaan myös vuoret, ja nimenomaan erään tutun pisteen vuorilla, jota hän aina mielellään muisteli ja jonne hän mielellään meni, silloin kun vielä asui siellä, ja sieltä mielellään katseli alhaalla olevaa kylää, vesiputousta, joka välkkyi tuskin huomattavana valkoisena rihmana alhaalla, valkeita pilviä, hylättyä vanhaa linnaa. Oi, kuinka hän olisikaan tahtonut olla nyt siellä ja ajatella yhtä ainoata asiaa, - oi! koko elämänsä ajan ainoastaan tätä yhtä asiaa, - ja siinä olisi riittänyt tuhanneksi vuodeksi! Ja unhottakoot, unhottakoot täällä kokonaan hänet. Oi, se on tarpeellistakin, olisi parempikin, jos eivät olleenkaan olisi tunteneet häntä, ja koko tämä näky olisi ollut vain unessa. Mutta eikö olekin samantekevää, olipa unessa tai valveilla!
Kello kahden aikaan Nastasja saapui jälleen tuoden lientä. Raskolnikov makasi samoin kuin ennen. Tee oli koskematta. Nastasja tunsi tulleensa loukatuksi ja alkoi vihoissaan tuuppia makaavaa.
- Senkin idiootti! huudahti hän kovin tyytymättömänä. Raskolnikov nousi istumaan, mutta ei virkkanut mitään, katsoi vain lattiaan.
- Oletko sairas vai et? kysyi Nastasja, nytkään saamatta vastausta. - Tekisit jotain, elämä menee hukkaan, kun et mitään tee, sanoi hän hetken vaiettuaan, - Menisit edes kadulle, niin hiukan tuulettuisit. Syötkö, vai kuinka?
- Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikolla äänellä. - Menehän nyt!
Raskolnikov heilautti kättänsä.
Nastasja jäi vielä hetkeksi seisomaan, katseli häntä säälien ja lähti pois.
Muutamia minuutteja myöhemmin Raskolnikov kohotti silmänsä ja katsoi pitkään teetä ja lientä. Sitten hän tarttui leipään, otti lusikan ja alkoi syödä.
Hän söi vähän haluttomasti, kolme neljä lusikallista, kuin koneellisesti. Päänsärky oli vähentynyt. Syötyään hän jälleen ojentautui sohvaan, mutta ei voinut enää päästä uneen, makasi vain hievahtamatta, kasvot tyynyyn painettuina. Hän uneksi yhtä mittaa, valveilla ollen, ja uneksi aina kummallisia asioita: useimmiten hänestä näytti, että hän oli vuoripuron partaalla. Hän juo vettä suoraan purosta, joka siinä hänen vierellään liristen virtaa. Ilma on suloisen viileä, ja ihmeen kaunis sininen, kylmä vesi juoksee yli kirjavien kivien ja puhtaan, kultakimalteisen hiekan... Yhtäkkiä hän kuuli selvästi kellon lyövän. Hän säpsähti, tointui, kohotti päänsä, katsoi ikkunaan, mietti, miten paljon kello mahtoi olla, ja hypähti samassa täysin tointuneena jalkeilleen, ikään kuin joku olisi hänet sohvasta temmannut. Hän kulki varpaisillaan ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Hänen sydämensä tykytti ankarasti. Mutta portaista ei kuulunut mitään, ei hiiskahdustakaan, ikään kuin olisivat kaikki nukkuneet... Oudolta ja ihmeelliseltä tuntui hänestä, että oli voinut eilisestä saakka maata sellaisessa tainnostilassa, mitään tekemättä, mitenkään valmistautumatta... Kello oli kenties jo ehtinyt lyödä kuusi... Unen ja typertymisen asemesta hänet valtasi äkkiä tavaton, kuumeenomainen ja maltiton kiire.
Alkuun
